Kun reilu vuosi sitten aloitimme sosionomi opinnot monimuoto-opiskelijoina, oli aloittaminen hyvin erilaista kuin kymmenen vuotta sitten aloitellessani korkeakoulu opintoja. Vaikka pientä jännitystä oli ilmassa, oli mukana kuitenkin enemmän innokkuutta ja odotusta tulevista opinnoista. Ja mikä parasta, ryhmä vaikutti heti samanhenkiseltä sekä hyväksyvältä. Kaikki otettiin alusta pitäen mukaan ja yhteiset puheenaiheet löytyivät nopeasti. Yhdessä muiden perheen äitien kanssa naureskeltiin hieman tuutoreiden haalareiden myyntipuheille, koska haalarit olisivat lähinnä menneet käyttöön hiekkalaatikon reunalla istuskeluun. Onneksi meidän monimuotoiseen porukkaan mahtuu myös mukaan niitä ihania parikymppisiä, joiden biletarinoille saamme yhdessä naureskella silloin, kun tapaamme.
Suurin jännitys opintojen aloituksessa oli työn, perheen ja opiskelujen yhdistäminen. Miten ihmeessä aikaa riittää kaikkeen ja niistä pystyisi vielä selviytymään hyvillä mielin. Vuoden tätä kokeneena voi vain todeta, että kyllä niistä selviää, välillä paremmin, välillä hieman heikommin. Moni asia on kuitenkin vuoden aikana myös yllättänyt.
Opinnot käynnistyivät heti vauhdikkaasti, ensimmäinen tuskan hiki tuli eri järjestelmien opettelusta ja lisää hikeä pukkasi kun saimme tietää, että järjestelmät muuttuvat parin kuukauden kuluttua. Edelleenkin opintoihin ilmoittautuminen ja muut asiat joita järjestelmissä täytyy hoitaa, tuottavat pientä stressiä. Onneksi meillä on loistava porukka, josta saa tarvittaessa IT-tukea. Myös Laurean oma tuki vastaa nopeasti ja sivuilta löytyvät ohjevideot auttavat järjestelmien käytössä. Jo ensimmäisten opintojen aikana oli selvää, että olen oikealla alalla ja itseä kiinnostavien asioiden äärellä. Tuli myös ymmärrys siitä, kuinka laaja on sosiaali-ala ylipäätään ja miten paljon työtä on tehtäväksi. Sen ymmärtäminen loi myös pohdintaa siitä, mitähän sitä lähtisi syventämään. Mikä on sitä ominta ja missä kokee että olisi jotain annettavaa. Yli kymmenen vuoden työkokemus lasten ja nuorten parissa luo tietyn mielikuvan omasta osaamisesta, mutta jos en ole kokenut työtä muussa ympäristössä, niin olisiko nyt hyvä hetki kokeilla myös muuta? Toisaalta kun koen oloni kotoisaksi lasten parissa, niin miksi en syventäisi sitä puolta? Lastentarhanopettajan pätevyys on ainakin käytävä, sillä kun tutkinto muuttuu, niin nyt on siihen viimeiset mahdollisuudet.
Monimuoto opiskelu eroaa lähiopinnoista siinä, että on oltava itse hyvin aktiivinen, tehtävä listoja palautuspäivistä ja pidettävä yhteyttä eri projektiryhmiin. Opiskelu on itsenäisempää ja luettavaa on paljon. Isoin yllätys on opintojen aikana on olleet lähes jokaisessa opintojaksossa vaadittavat projektit. Monimuoto opiskelijoina ryhmäprojektien aikatauluttaminen on haastavaa ja tuottaa stressiä, sillä erityisesti työelämän projektit haluaisi toteuttaa mahdollisimman hyvin. Kun meneillään on monta opintojaksoa, joissa kaikissa on jonkinlainen projekti, on ajanhallinta koetuksella. Ja niitä töitäkin tulisi ehtiä tekemään, joten valitettavasti aikaa on otettava muusta elämästä. Vuoden aikana olen huomannut että jotain on tehtävä, sillä tällä tehdilla poltan itseni loppuun. Päätös jäädä opintovapaalle vieritti ison kiven sydämeltä, sillä tiedän että saan pitkät harjoittelut käytyä rauhassa ilman työelämän stressiä ja muutenkin keskittyminen on pelkkiin opintoihin ja perheeseen.
Ajanhallintaa olemme käsitelleet opintojen ohjauksen kautta ja netti on nykypäivänä täynnä erilaisia oppaita ja sovelluksia. Pitäisi vaan löytää aikaa tutkia niitä ja löytää itselleen sopivat menetelmät. Olen tietyllä tapaa järjestelmällinen ja työn kautta olen luonut kalenteriini tietyn järjestelmän, jonka avulla pysyn edes jotenkin aikataulussa. Perheellämme on käytössä kalenteri sovellus puhelimissa, jolloin näemme perheen aikataulun sitä kautta.
Yhteenvetona opintojen ja muun elämän yhdistäminen on haastavaa ja aikaa vievää, mutta on muistettava, että se ei kestä loppuelämää. Kun jaksaa pari vuotta elää kiireen keskellä, se lopulta palkitsee. Tämän lauantain aamupäivän kirjoituksen lomassa olen saanut yhdistettyä myös perheen riemua, kun kesken kirjoitteluni 2-vuotias poikani viimein uskalsi käydä potalla pissalla ja voi sitä riemun määrää kun hän onnistui!
Aurinkoista viikonloppua ja kevättä kohti!
-SuPa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti